Tässä sitä nyt ollaan. Viimeiseen asti vältellyt näitä niin kamalan ihmeellisiä asioita niinkuin "blogi". Miettinyt olen pitkään mikä se oikeastaan oikeasti on, mitä siellä saa irti, miksi sellaisia ihmisillä on? Samahan se on nykyään olla naamakirjassa kirjautuneena ja kyylätä muiden ihmisten päivityksiä ja kirjoituksia että "oli muuten rankka työpäivä, huhhuh". Ehkä täällä sitten tosiaan saa toisenlaisen näkökulman toisen ihmisen elämään, miksei omaankin?
Itse ainakin näen tässä mahdollisuuden kirjoittaa tunteita ja tekemisiä koirani kanssa, siitä on hankalampi pitää päiväkirjaa kuin kirjoittaa vain: "tänään opeteltiin a-esteen ylimeno, mutta mulla oli tylsää koulussa", ei. En näe sitä hyvänä blogi-kirjoituksena.
Mietin myös "koulutuspäiväkirjan" pitämistä Mindin kanssa, laiska kirjoittamaan jos ei ole pakko, netissä tulee käytyä kuitenkin päivittäin.
Mikä sen parempi tapa oppia omasta koirastaan kuin kirjoittaa ylös, mitä milloinkin on tapahtunut, mitä ollaan opittu ja mitä pitää vielä työstää. Siinä sivussa on hyvä pohtia syitä jollekin ongelmalliselle käyttäytymismuodolle. Ja kun sen näkee kirjoitettuna ylös, voi ongelma olla paremmin selvitettävissä.
Mindi on siis 12.1.2009 syntynyt dalmatialainen jonka myyjä ei ollut suostunut rekisteröimään pentuetta, vaikka vanhemmat oli rekattuja. Mindi asui ensimmäiset 5kk kodissa jossa sen perustarpeista ei huolehdittu kunnolla, missä se sai olla yksin pitkiä päiviä ja missä sen ei kertakaikkiaan ollut hyvä olla vaikka oma velikin oli paikalla.
Sain Mindin kun omistaja päätti luopua ainakin toisesta koirasta toistaiseksi. Ensin se oli koeajalla, kaikkea sitä kestettiin, sitten se vain, jäi minulle. Jossain vaiheessa kirjoitettiin luovutuspaperitkin. Olin saanut vihdoinkin oman koirani, 10 vuoden haluamisen jälkeen.
Ei ollut helppoa minulla, mutta ei ollut koirallakaan. Kaikki oli uutta ja kaikki vanha ja tuttu oli poissa. Jokainen elämänhallinta asia oli opeteltava uusiksi, aivan alusta.
