Tämä tulee olemaan viimeinen kirjoitus tähän blogiin ja kun aikaa on mennyt tarpeeksi, poistan tämän blogin kokonaan. Syitä siihen on monia ja niistä osan tulen tähän selittämään.
Katselin että on mennyt öbauttirallaa vuosi viimeisestä kirjoituksesta, ja taukoja on ollut muutamaankin otteeseen. En ole ideaalein bloggaaja kun kirjoitan täysin inspiraation ja fiiliksen mukaan.
Miksi juuri nyt?
Koska elämä on aika hyvää, eikä siitä saa oikein itselle mielekkäitä blogikirjoituksia. Mulle kirjoittaminen blogiin on jonkinlaista ongelmanratkontaa ja ajatuksenpurkua näkyville itseä varten, samalla kun sen laittaa muille esiin, jos siitä joku jotain saisi irtikin.
Mä voisin ottaa kuvia kun käydään Mindin kanssa pyörälenkillä, tai kun mennään ihmettelemään yhdessä kasvimaata. Ja itseasiassa näin tapahtuukin, mulle ei ole vain mitään halua jakaa sitä enää näin julkiselle sivulle sen kummemmin. Tämä on varmaan se painokkain syy. Sosiaalinen media ja koirapiirit on yksi kakkapökäle tuulettimessa jos tarpeeksi mehevä juoru on liikkeellä. Tämä on yksi askel irtaantumiseen.
Otsikosta: Meidän elämä kääntyi aika nurinkurin kun erosin viime syksynä avomiehestä ja aika heti perään löysin uuden miekkosen jonka kanssa sitten laitettiin aika nopeasti hynttyyt yhteen. Tämän myötä meidän (minun ja koiran) sosiaalinen elämä teki kuperkeikan ja yhteisessä asunnossa on ollut vierailijoita enemmän kuin minun yksin asuessani n.4-5vuoden ajan ikinä.
Mindiin tämä on tietysti vaikuttanut positiivisesti kun jokainen uusi vieras on ollut koirien kanssa ikänsä tekemisissä ja ymmärsivät Mindin epävarmuuden. Uuden ystäväpiirin ja perheen myötä koira sai uuden lempinimensä Spindi, koska kaikessa pitää olla aina mukana, mieluiten vauhdilla (speed+Mindi). Spindistä on kuoriutumassa pikkuhiljaa seurapiirien kuningatar ja ihmiset kehuvat aina koiraa.
Joku alusta asti meidät "tuntenut" tai muualla seurannut/lukenut foorumeilta, tietää että Mindi ei ole ollut helppo koira. Ja vielä vähemmän minä olen ollut helppo omistaja. Mä olen tehnyt virheeni Mindin kanssa, mutta myös antanut itselleni anteeksi ne ja "moved on". En voinut jäädä märehtimäänkään niissä (lopulta, hetken aikaa kerkesin kieriä itsesäälissäkin, olenhan vain ihminen).
Nykyään tunnistan ja tiedostan heikkouteni, rakennan itseäni joka päivä, mutta en painosta itseäni minkäänlaiseen kiitonousuun, joskus takapakkikin kuuluu asiaan.
Mindin lenkkeily oli ensimmäisen kahden-kolmen vuoden ajan helvettiä räyhäämisen, vetämisen, sinkoilun, ihmisille haukkumisen ja päin hyppimisen takia. Samaan aikaan vieraille haukuttiin tuntikausia sisällä ja arimmat vieraat välttivät koiraa kuin ruttoa, mikä tietysti oli omiaan ruokkimaan koiran pelkoa (eikä minun panikoiminen ja yritys kontrolloida jokaista asiaa auttanut paljoa). Tämä on tiivistys. Mä olen itkenyt tuon koiran (ja itseni) takia varmasti yhtä monta kertaa kuin olen itkenyt tyhmien poikaystävien takia. Se on paljon.
Hyvä pieni tarina miten nykyään esim. reissut sujuu:
Me lähdettiin muutamaksi päiväksi käymään ystävien luona. Yli puolen tunnin bussimatka junalle, junamatka on 2h ja vielä odottamista bussiin joka on taas sen 10-15min. Ja sama tietysti takaisinpäin tullessa. Paikanpäällä oli vaihtelevasti 3-5 ihmistä, 1 pupu, 1 emokissa ja 5 pentua, toinen uroskissa, hamsteri ja tietysti Spindi.
Koko reissun aikana Mindi:
- Haukahti kerran junassa koiralle (joka muuten haukkui ensin meille)
- Haukahti 5 kertaa kahdelle uudelle ihmiselle (3 ja 2 haukkua per naama) jonka jälkeen oltiinkin jo sylissä nuuhkimassa ja nuolemassa poskea)
- Sai ainakin 4 kertaa käpälää emokissalta kun meni liian lähelle pentujen huonetta (iso talo, yhtäkään naarmua ei löytynyt, henkiset vammat ulottuivat varmaan egon kolahdukseen)
- Vietti aikaa itsekseen ulkona luun, ruoan, veden, kärpästen ja minun vaatteideni (kts.
My Dog the Hoarder jos ei avaudu) kanssa, säävarauksen mukaan.
- Otti rennosti jos jouduttiin odottamaan bussia/junaa (max 1h oli)
- Nukkui matkustaessa sylissä tai lattialla vaikka heti toisella puolella oli ruma röhisevä mopsi tai leluja päin heittelevä lapsi
- Luotti minuun, eikä ottanut asioita omiin tassuihinsa.
Me ollaan päästy pisteeseen jossa mun koira on tottelevaisempi kuin useamman täälläpäin liikkuvan koirat. Se saattaa joskus haukahtaa takaisin vierestä ohi menevälle koiralle joka riehuu tai ihan nurkan takaa nenän eteen tuleva räyhäävä koira kyllä säikäyttää niin Mindin kuin minutkin. Mutta tilanteet ei jää päälle enää koskaan ja saan Mindin lähes heti käskyn alle.
Se ei ole karannut teinivuosiensa jälkeen ja pystyn pitämään sitä meidän pikku etupihalla (portti ja aidattu tosin) ilman että yhdellekään remonttimiehelle tai ohikulkevalle naapurille edes muristaan. Uusien ihmisten kanssa se haukahtelee (riippuen missä ollaan ja kuinka hektinen tilanne on) hetken ja max. 3minuutin kuluttua se menee uteliaasti ja rennosti haistelemaan. Viimeisimmäksi se änkesi syliin itse kahden haukahduksen jälkeen ja antoi poskipusuja, vieras oli siis kävellyt viereen istumaan 10s sitten.
Mä olen hyvin tyytyväinen tähän tilanteeseen, eikä sillä, etten koko ajan jatkaisi parempaan ja kehittäisi itseäni, varmasti jatkan sitä, mutta oli hauska huomata että elää nykyään sitä "normaalia koira-arkea", eikä esimerkiksi tarvitse vältellä ruuhkalenkkiaikoja.
Mutta minä en myöskään tule ikinä pyrkimään täydellisyyteen. Mua ei haittaa satunnainen haukahtelu lenkillä, tai että Mindi innoissaan poukkoilee hihnassa pitkän työ/koulupäivän jälkeen päästessään pihalle. Minkäänlainen niuhottaminen ei ole selkeästikään minua varten ja olen paljon stressivapaampi näin, (sitä myötä myös koira tietysti) kun en jokaista koiran nykäystä hihnassa tai muuta "perseilyksi" laskettavaa koe minään uhkana mun auktoriteettia vastaan. Se tottelee kyllä silloin kun käsketään. Riittää minulle.
Ihmisistä se saa pitää jos on pitääkseen, toimeen pitää tulla ja eläinlääkärin käsittely onnistuu mainiosti, vähän epätyytyväisyyttään ilmaisten ehkä. Muiden koirien kanssa ei tarvitse tulla toimeen jos ei kemiat vaan kohtaa. Sietää niitä pitää samassa tilassa ja esim. vaelluksen tyyppisissä tilanteissa myös tulla toimeen isolla alueella (mutta saa pitää oman henkilökohtaisen hajurakonsa ja ilmoittaa siitä). Treffaillaan turvallisia tuttuja koiria ja uusia otetaan vastaan piiriin sitä mukaa mitä ilmaantuu.
Kuuden vuoden taipaleen jälkeen Mindistä (ja omistajasta) on kuoriutunut oikein mukiinmenevä seurakoira. Sen kanssa saa vielä tehdä töitä ja pitää saman tiukan linjan, mutta nyt se istuu oikein hyvin minun (ja perheeni) elämään. Tämä blogi on omalla tavallaan auttanut tässä prosessissa, oon saanut jäsennellä ajatuksia ja metodeja, jakaa paskoja kokemuksia ja onnistumisia. Hyvin laiskasti tosin, mutta oman osani!
Mua saa tulla nykäsemään hihasta jos joku tunnistaja tunnistaa.
ps. Mukaan elämään tulee Mauno-Eerik syys-lokakuussa, joka heti ensimmäisellä kohtaamisellaan (viiden viikon ikäisenä), 30cm päästä Mindistä, sähisi heti ja antoi käpää :3
"
