Pakkaspäivien "riemua"

Hanki kiiltää pakkasauringosta, tuntuu ettei parempaa lenkkikeliä olisikaan!

Katson mittaria ja !!!! -34 pakkasta! Sinne rapisee ensimmäisetkin lenkkiunelmat. Anteeksi koirani, niin haluaisin sinua siellä lenkkeilyttää. Mutta kun olet jo kerran mennyt selällesi mieluummin hankeen kuin kävellyt tassuillasi ja vingahtanut useammankin kerran kivusta, kun pakkanen pureutuu ilkeästi anturoihin.

Nyt olisi aika sille huskylle, koiralle mikä oikeasti kestäisi näitä pakkasia. Jos siis haluaisin lenkkeillä ulkona näillä pakkasilla!

Ei mutta. Onhan meillä vaatteet! Koiralle vain hieman typistetyt omat sukat (rip 4sukkaa) tassuihin ja päälle vielä omatekemät fleecetossut, vanha säärystin putkipipona, oma tekemä fleecemantteli alle ja vielä päälle toppamantteli.

Näistä huolimatta, sai Mindi pakkasen puremia. Korvasta on lähtenyt ihan kunnon pala jo, kun pakkanen on pikkuhiljaa sitä nakertanut. Samoin nyt tassuista oli lähtenyt kuivumisen takia palanen irti.

Ei taideta kovin paljoa näillä pakkasilla lenkkeillä. Ja ihan hyvällä omatunnolla jään sisälle!

Ongelmien ratkomista

Kun edellisessä tekstissä käsiteltiin pääosin itse ongelmia, mitä ne aiheuttavat koiralle ja koiranomistajalle, niin nyt olisi kevennyksenä ja helpotuksena kirjoittaa, että niistä voi myös päästä pois!

Hihnakäytöksen kanssa on ollut ongelmia siis yli vuosi. Nyt niitä on paljon vähemmän ja edelleen tehdään työtä että se vähäkin loppuisi.

Alkuun tietenkin aivan perusperiaatteet käytiin läpi: suunnanvaihdokset, hihna lyhyelle vierelle, vetämällä ei pääse eteenpäin-periaate, palkkaan oikeasta paikasta kävellä, nykäisy kun hihna lähenee loppuaan, vedonestovaljaita kokeiltiin (veto vain yltyi), kuonopanta sitten jäi a) sen takia että se helpotti hallintaa räyhäämistilanteissa ja b)auttoi vetämisenkin hallintaan esimerkiksi liukkaalla.

Monia hikisiä kuukausia koetettiin aina tekniikoita, sitten ehkä noin vuoden jälkeen siitä vain tuli sellanen sekametelisoppa että vähän eri tunnetilan mukaan eri juttua eri hetkellä. Kyllä, se ei ole mitenkään oppien mukaista. Enkä suosittele kenellekään. Itselläni vain alkoi loppua kärsivällisyys ja jaksaminen..

Samaan aikaan vetämisen kanssa tosiaan se räyhääminen. Eli joko taisteltiin vetämisen kanssa, tai sitten ohitusten kanssa.

Ohituksiin yritin kanssa varmaan kaikkea mitä tiesin vain olemassaolevan: Istutus paikalleen ja kontaktiin, ohitus huomioimatta koiran leukojen louskutusta, rangaistuksella (nykäisy/niskanahat käteen), naksuttimella ja makupaloilla(kontaktia), vietin purkamista leluun(kiihtyi ja lopulta ei enää tarrannut leluun vaan näki vain sen koiran).

Pahinta on ollu kesäaikaan, shortsit kesähelteellä vain päällä ja koira jota yritän pitää kiinni niin paljon kuin pystyn kun räyhäys alkaa: lopputulos= minulla ruhjeita ja verinaarmuja jaloissa kynsistä. Onneksi ei toisessa koirassa.

En varmaan edes luetellut kaikkia keinoja mitä yritin, en voi muistaa, ja jokaisessa keinossa näin pienen edistymisen ehkä 1-5kerralla kun kokeilin, mutta tilanne palasi hyvin nopeasti ennalleen, eikä sama keino enää vain auttanut, vaikka sitä olisi yrittänyt toistaa.

Lopulta päädyin sattumanvaraisesti lukemaan koirat.comin foorumilla vastaehdollistamisesta. Jostain syystä olin sivuuttanut sen aikaisemmin, vaikka tuore aihe olikin. Olin todella jo hukassa mitä voisin enää kokeilla, joten imin jokaisen sanan ketjusta itseeni ja pohdin asiaa ja kysyin vielä pari neuvoa.

Sitä sitten lähdettiin homman jujua toteuttamaan: ruoka tulee vain ulkona, vetämisen ja remmiräyhäyksen koulutuksessa jne.

Koira tulee vastaan=Mindi näkee=naks=ruokaa. Muodostuu mielikuva koira=ruokaa.

Kun on muodostunut selkeä mielikuva koiralle, ja koira tulee vastaan, mutta naksausta ei heti kuulukaan, koira luultavasti katsoo omistajaan päin joko ruuan toivossa tai ihmeissään miksei naksausta kuulu=NAKS=>ruokaa. Muodostetaan käyttäytymismalli: koira=katsekontakti=>ruokaa.

Vetämisen kanssa: koira lähtee vetämään=kireä tunne kaulapannassa=>naks=>ruokaa.

Muodostetaan mielikuva: kaulapanta kiristyy=ruokaa.

Kun koiralle on tämä mielikuva selkeä, ryhdytään vain vaatimaan kontaktia. Kaulapanta kiristyy=>koira tulee luokse ruuan toivossa ja kävelee ehkä sen askeleen kaksi ainakin vierellä=>NAKS=>ruokaa.

Muodostetaan käyttäytymismalli: panta kiristyy=kävelemään vierelle=>ruokaa

Oli myös hyvin tärkeää, varsinkin alkuun, että suurinosa päivän ruuasta tuli ensin ulkona, onnistuneiden ohituksien kera. Kupista ruokaa tulee enää harvoin, suurinosa ruuasta tulee kädestä koulutuksessa ja lenkillä. Näin saatiin koiralle niiin nälkä että räyhääminen ei ollut enää kannattavaa, koska ei tippunut muuten ruokaa. Ruuanhankintavietin piti ylittää itsepuolustus/reviiri-mikälie sekoitus aggression viettipäämäärän toteutus.

Hyvin yksinkertaisia asioita loppupeleissä, ja olin ällistynyt kuinka nopeasti tämä metodi toimi. Se oli nähtävissä jo ensimmäisillä kerroilla ulkona, varsinkin vetämisen kanssa. Räyhääminen oli/on minusta vaikeampi ongelma kokonaisuudessaan koska siihen ei liity pelkästään vanha ja huono käyttäytymismalli joka on enemmän tapana, mutta myös ne pelosta ja epävarmuudesta (näin uskon) johtuvat adrenaliinit ja aggressiot. Talon lähellä räyhääminen on kylläkin sitten puhdasta reviiriaggressiota.

Nykyään tulos on tosiaan, niinkuin edellisessä postauksessa sanoin, että molemmat on vähentyneet sen 90% siitä mitä ne ennen olivat.

Todellakin aion jatkaa tällä metodilla, enemmän nyt on vain kysymys siitä että kärsivällisesti tekisin sitä joka päivä, en joka viikko! :D

Nyt ei jaksa, eikä kykene kirjoittaa enää pelkoaggressiosta ihmisiä kohtaan, siihen menee ikä ja terveys. Joku kerta sekin tulee vielä puheeksi :)

Ongelmataustaa

Mindin kanssa on saanut tehdä paljon töitä, enimmäkseen elämän peruskäyttäytymisessä. Sille oli jo muodostunut pieniä käytösmalleja mitä tehdä tietyissä tilanteissa. Mm. murista tuntemattomalle ihmiselle kun se tulee liian lähelle ja hihnakäytös. Toko-tottis-agility eivät ole mitenkään ongelmallisia olleet, koska niiden perusteita ei ole myöskään opetettu, mutta niihin ei ollut mitään negatiivisia kokemuksiakaan yhdistynyt, joten ne saatiin aloittaa aivan alusta.

Ongelmat arkielämässä kehittyivät pikkuhiljaa. Ensimmäinen koira kun Mindi on minulle, en tajunnut nähdä kaikkia vaaran merkkejä heti alusta lähtien, huomasin että asiat on menneet pieleen, vasta kun oli jo lähellä että tyttö purisi jotakuta. Ehkä kaikki tapahtui niin nopeasti, ehkä ajattelin että se on vaihe, että hyvien kokemuksien kautta asiat menisivät ohi. (Tässä vaiheessa sanon että heti kun huomasin Mindin murinan, annoin ihmisille ohjeet miten lähestyä, jos lähestyä ollenkaan. Koiralle piti antaa rauhassa aikaa selvitä stressitilasta.)

Huolimatta positiivisista ajatuksistani Mindin tilanne vain paheni. Se paheni niin nopeasti että välimaaston aikana olisi ollut hyvin hankala näin läheltä nähdä suuret vaaran merkit.

Suurimmiksi ongelmiksi muodostuivat Mindin hihnassa vetäminen, järkyttävä remmiräyhäys ja pelkoaggressio uusia/ei-tuttuja ihmisiä kohtaan. Nämä olivat/ovat hyvin paljon ensimmäisen koiran omistajalle. En minä voinut uskoakaan että saisin tällaisia ongelmia käsiini kun Mindin luovutuspaperit allekirjoitin. En siltikään voisi ajatella ettenkö olisi ottanut koiraa kotiini ja antanut sille kodin. Mutta kyllä, miettisin nyt tarkemmin mitä tekisin.

Kun ongelmina on hihnassa vetäminen ja remmiräyhäys, ei lenkkeily koiran kanssa ole mitenkään erityisen palkitsevaa tai lähellekään rentouttavaa, mitä sen kuuluisi kuitenkin olla. Omistaja alkaa stressata uloslähtöä jo valmiiksi mahdollisena työ/koulupäivänä: "Lenkillä tulee kuitenkin koiria vastaan, saan taas mustelmia, turhaudun koiraan ja tunnen itseni sen jälkeen huonoksi omistajaksi kun en saa sitä kuriin millään". Stressaaminen tottakai lisää koiran jännitystä ulkona jolloin se on vain enemmän räjähdysherkässä tilassa.

Reilun yli vuoden minä taistelin näiden asioiden kanssa ulkona Mindin kanssa. Sain sääliviä katseita kun koira käyttäytyy kuin vesikauhuinen, olin vihainen itselleni koska turhauduin Mindiin niin paljon. En ole ikinä ollut mikään super-kärsivällinen ihminen. Enemmän kuitenkin eläinten kanssa kuin ihmisten. Tiesin ettei se ole millään tavalla koiran vika. Ja silti, joskus lenkkien jälkeen, minun teki mieli heittää koira seinään tai ikkunasta ulos, ravistella se kaikki raivo siitä pois, ja itkin koska tunsin etteivät nämä olleet mitenkään normaalin koiranomistajan tuntemuksia. Kierre oli jatkuva.

Samalla kun ulkona koira raivosi, ei sisällä oleminenkaan ollut aina mitään herkkua. Joka kerta kun ovikello soi, jouduin tunkemaan koiran vessaan että sain ottaa rauhassa ovikellon takana olevan asian vastaan (sähkömies, postinkantaja jne). Kavereita ei voinut tupsahtaa minä hetkenä hyvänsä, niistä piti aina sopia etukäteen. Suurinosa ystävän vierailusta meni siihen että pyysin heiltä tiettyjä asioita miten käyttäytyä ja yritin pitää koiran taustalla takana, samalla siedättää vieraan läsnäoloon. Kuonokopasta, omaan kevythäkkiin tai koiran koiraportin taakse laittamisesta tuli lopulta säännöllisiä tapoja.

Yllättävää kyllä, kuonokopassa ja häkissä koira rauhoittui eniten mitä koskaan ennen. Toki, kuonokopan kanssa minäkin rentouduin, minun ei tarvinnut pelätä että vahinko kävisi että vieras aivastaisi liian lähellä koiraa ja liian yllättäen ja että siinä se neitsytpurema sitten menisi. Olin varma ettei Mindi voinut purra vahingossakaan ja rentouduin niin paljon että Mindikin rentoutui ja meni nukkumaan usein. Samoin kun häkkiin laitoin sen, kauimmas nurkkaan, ei vieras ole ahdistavan lähellä ja Mindi kokee olevansa turvassa=> nukahtaa häkkiin.

Näillä ongelmilla me mentiin ja mennään yhä.

Remmiräyhäys on kuitenkin vähentynyt 90%, hihnassa vetäminen on myös vähentynyt 90%, pelkoaggressio on asia jota en ole jaksanut näiden kahden kanssa niin paljon tehdä, joten tuloksia on vaikea arvioida.

Tässä on ongelmat, seuraavaksi kirjoittelen miten niitä on käsitelty.